torstai 6. marraskuuta 2014

perjantai 29. elokuuta 2014

Viime viestistä olikin aikaa, olen pahoillani ja elossa.

Kelailin ottaa kissan. Meillä on ollut kissa, kun olin pieni. Se opetti mua. Se oli feministi. Nimi oli Panda. Hän oli mustavalkoinen tyttö, koska vihasi miehiä. Se raateli miehet, jotka tuli meille kylään. Moneen kertaan pienenä heräsin, kun olohuoneessa mutsin treffikumppani huusi. 
–Hullu kissa. Ai Saatana!
Johon mutsi selitti. 
–Voi ei, ei se ikinä ole tälläinen ollut. 
Ei, paitsi joka ikinen kerta. Silloin tajusin, että mun mutsi on loistava näyttelijä. Voittaisi jokaisen koulutetun näyttelijän. Mun isä on myös näyttelijä, käynyt ihan teatterikorkeakoulun, tai siis se on ollut 20-vuotta kaupungilla duunissa ja se vastaa teatterikoulututkintoa. Alkoholistiperheen lapsista tulee usein hyviä näyttelijöitä, koska ne joutuu näyttelemään koko ikänsä.

Chaplin on sanonut, että näyttelijä tarvitsee elämän ja ihan vähän teatterikoulua. Tykkään Chaplinista. Kävin katsomassa Chaplin-näyttelyn Tennispalatsissa. Tuli mieleen, että henkilöpalvontakulttuuri on nähty. Täällä mä katon taas näitä samoja valokuvia äijästä, joka on kuollut. Diktaattori oli huippu leffa, mutta tää on jo outoa. Katon valokuvia elokuvasta, mikä on jo tehty.

Minä, sinä, kissat ja koirat kuolee, sen Panda opetti mulle.
Täytyy opetella kuolemaan, että oppii elämään. Elämä on luopumista. Luopuminen on sitä, kun jotain tärkeämpää saapuu sun piirustukseen ja vanha kynä unohtuu bussin penkille. Panda oli hullu, mutta on kiva ajatella, että se puolusti mua mutsin miehiltä.

maanantai 31. maaliskuuta 2014

toivo

Asiat joita ihminen ei ole tuhonnut on mitä ihminen ei pysty muuttamaan.

Rakkaus
sielu
Aira Samulin

Vaari, kerro vuodesta 2014.

Kropat täynnä myrkkyjä
mielet täynnä tavoitteita
puheet täynnä paskaa
aistit täynnä ärsykkeitä
kuin krapulassa